Miksi?
Koska multa piti pyytää vaaka ja sen jälkeen kehtasinkin vielä kysyä painoa sekä piilottaa vaa'an uudelleen.
Koko stoorihan menee siis silleen että päätin ottaa kihlatun vaa'an pois (vaikka hänellä onkin matkavaaka mutta se ei onneksi toimi <3), ehkä mun päässä oli joku hieno ajatus että kun toisen (ruokapäiväkirjan) sait niin menetät sitten toisen (vaaka). Ei ehkä fiksu ja hyvä ajatusmalli, enkä oo ees ihan varma ajattelinko tolleen vai miten, mutta jokatapauksessa vaaka takavarikoitu.
Sanoin että vaa'an saa pyytämällä multa kauniisti mutta sitten se menee taas jemmaan, kihlattu vastas tähän että ei suostu käymään vaa'alla kun mä olen paikalla. Tänä aamuna kihlatun ensimmäinen lause kuitenkin oli että saako hän punnita itsensä, ajattelin "no mikäs siinä" kun pyysi sitä ja halusin ehkä vähän hyvitellä eilistä (mistä lisää myöhemmin). Ajattelin että parempi ehkä antaa kun olla antamatta, muuten menee kummankin päivä pilalle aamuisella riitelyllä.
Riitelyllä se kuitenkin loppupeleissä alkoi. Annoin kihlatulle vaa'an ja se tuskaili pitkään sen luona jotain, kerroin että käy siinä vaa'alla nyt kohta koska mun pitää alkaa lähteä töihin. Tässä kohtaa siihen vaa'alle menemistä oli siis vitkuleltu jotain kymmenen minuuttia. Kihlattu sitten kävi vaa'alla ja kun kysyin että paljonko paino oli niin hiljaisuus, kysyn uudestaan ja hiljaisuus, kysyn yhä uudestaan ja uudestaan ja vastaukseksi saan vain hijaisuutta ja mökötystä.
Otin vaa'an pois, jemmasin sen ja lähdin töihin. Ei aamupusuja, halauksia tai hyvän työpäivän toivotuksia vaan pelkkä ilkeä katse ja kurkistus kulman takaa. Tässä vaiheessa mulla leikkas taa kiinni ja syydin suustani jotain mallia "tajuutko sä hei et kaikki ei vittu todellakaan ole kunnossa jos vaaka aiheuttaa tälläsen vitun draaman!". Hyvä minä, oikeen hyvä taas.
Bussissa istuessani saan tekstiviestin missä lukee about näin, "ei vaan tunnu kauheen hyvältä et rupeet joksu osaston hoitajaks jolt saa vaan pyydettäessä tavaroitaan ja joka kyttää. Must kaikki ei oo sillon ihan hyvin."
Ja kamalinta tässä on se että musta itsestänikin tuntuu koko tää asetelma ja tilanne pahalle, en haluais olla se "osaston hoitaja" ja paha ihminen. Kamalinta on se, että vaikka musta tuntuu myös tosi pahalle niin pitää mun nyt puolustella tekoani ja kantaani koska jos myöntyisin olisi se myöntymistä sairaudelle. Vitun vittu vittu paska, miks meidän parisuhteen välissä pitää olla tällänen yks syömishäiriö joka aiheuttaa kaikki riidat ja erimielisyydet?!
Katotaan millanen päivä ja riita tästäkin taas muodostuu...
Taidan ehkä tuntea siun kihlattus..tää teksti kai jotenkin vahvisti sen kun oon jo pitkään miettiny että voiskohan mut en sit oo uskaltanu kommentteja pistää ...
VastaaPoistaJa mä taidan myös arvata mistä tunnet kihlattuni, pidetään se kuitenkin jooko omana tietonamme.
PoistaTervetullut lukija ja kommentoija jokatapauksessa olet.
Mua niin suruttaa sun puolesta. Oot niin järjettömän huolehtivainen (vaikka susta ei ehkä siltä tunnu), ja susta ja sun teoista todella näkee että sä välität. Kai sä ymmärrät ite kuinka vahva, sinnikäs ja hieno ihminen olet?
VastaaPoistaJos sun tyttöystäväs olisi paremmassa kunnossa, hänkin näkisi asian erilailla.
Oo sitkeä, taistele. Edelleen.
Itseasiassa ei, en valitettavasti ole nähnyt vähään aikaan itsessäni vahvaa, sinnikästä ja hienoa ihmistä vaan epätoivoisen epäonnistujan.
PoistaKiitos kuitenkin kannustavista sanoista. Jotenkin liikutuin niistä ja nyt nyyhkytän täällä ruudun toisella puolella, ehkä osittain sen takia että ajattelen itsestäni tuolla tavalla, mutta myös siksi koska te kaikki jaksatte tsempata ja kertoa etten olekaan ihan täysmätä poikaystävänä.
Kiitos <3
Niinkun edellinenkin kommentoija sano, niin huomaa kyllä että sä oikeasti välität. Koska en uskoisi että kovinkaan moni (minä ainakaan) jaksaisi pitkään tollasessa suhteessa. Älä luovuta äläkä anna periks syömishäiriölle, kyllä sun tyttöystävä vielä joskus parantuu ja ehkä alkaa arvostamaan suakin ja sun tekemisiä enemmän. :)
VastaaPoistaKiitos kannustavista sanoista <3
PoistaPitäis vaan keksiä ja saada jostain se voima taistella sekä olla kihlatun vierellä, joskus se on aika vähissä varsinkin kun kihlattu ei ole valmis luopumaan syömishäiriöstä.
tietääkö sun kihlattus että sä pidät blogiaa
VastaaPoistaKyllä tietää, kuten myös minä siitä että kihlattuni pitää blogia.
PoistaMä ymmärrän teitä kumpakin tuossa tilanteessa, täytyy myöntää. Sun teoista ja fiiliksistä vaan huomaa, että oot peloissas kihlattus voinnista ja välität! Sehän se ihan tärkeintä on. Ja ihaninta. Tää kirjotus kosketti tosi paljon. Kyllä taatusti kihlattusikin ymmärtää sisimmässään, että et sä pahalla, se terve puoli on siellä jossain, joka haluaa eroon tuosta paskasta.
VastaaPoistaTotta on tuo, ettei ole hyvä, että oot "hoitajan" roolissa välillä. Se ei pitäs olla sun päätettävissä monesti käydään vaa'alla jne. Mutta ymmärrän todella turhautumisesi. Ollaan mun miehen kanssa sovittu punnituspäivät ja se saa olla max. kerran viikossa, näin mulla pysyy kurissa pahin vaa'alla hyppiminen, vaikka kokonaanhan siitä eroon pitää toki päästä. Ymmärrän myös kihlattusi ahdinkoa ja pahaa oloa siitä mitä vaa'aton elämä on, siihenkin pystyy opetella pikkuhiljaa, koko aika vähentää vaa'alla käyntiä. Oon huomannut, kun oon päässyt siihen kerran kuussa jos sitäkään, niin voi että, kun ahdistus helpottaa jo paljon ja siihen tottuu! Pystyn jo luottamaan siihen, ettei apino voi noin vain räjähdysmäisesti kasvaa ja senhän huomaisi vaatteistaankin. Yritän aina ajatella sillä järkevällä puolella meikäläisessä, jos sairaus hyppii liikaa silmille ja terve puoli sumentuu. Koska kuitenkin joka ikinen osaa ajatella järkevästi oikeasti. Mutta älä hyvä mies ota sitä hoitajan roolia itelles, on se sullekin repivän raskasta, kyllähän sen tästä huomaa! Voisit mieluummin sanoa kihlatulles vain kuinka pahalta se tuntuu, kun vaaka pilaa päivän ja aiheuttaa teille riitaa. Ja se pilaa toki sunkin päivän. Joskus kannattaa itkeä ja surra yhdessä, ei riidellä. Toivottavasti teille ei hullua riitaa tullut! <3 Vaikka joo, riitelykin on normaalia, ei sen puoleen, mutta mitä enemmän syömishäiriö riitoja aiheuttaa niin tuntuu pahalta, kun pitäs riidellä normijutuista.
Äläkä perkeleessä luovuta! Kunhan vaan ei kihlattuskaan luovuta ja ymmärtää myös sen miksi susta tuntuu pahalta myös. Teistä kummastakin tuntuu.
Tämän kaiken paskan (anoreksian) yli silti pääsee, se on varma! Kun saa apua ja ottaa sitä vastaan ja uskaltaa joka päivä elää vähän enemmän. Aikaa se vie, mutta on sen arvoista.
Voimia teille kummallekin törkeän paljon <3 (Voisin jatkaa tätä saarnaa vaikka miten, mutta lopetan ajoissa...)
No sieltä tuli taas täyslaidallinen :D Ja ihan hyvässä mielessä siis, oot ollut ja olet edelleen yksi niistä merkittävistä ihmisistä joiden sanoista saan todella voimaa (ja ajateltavaa).
PoistaHui, tulipa se myönnettyä. No, toivottavasti en onnistunut pelottamaan sua pois kauas.
Mutta siis joo, ei tietenkään ole hyväksi jos musta tulee "hoitaja" ja alan ottaa sitä roolia. Ei se edes ollut tarkoitus kun otin vaa'an pois, en mä tullut ajatelleeks edes sitä että siitähän muodostuu tollanen asetelma. Päässä vaan naksahti joku ja päätin ottaa sen pois, mutta siitähän seuras loppupeleissä vaan kummallekkin paha olo.
Tän kyseisen vaa'an kanssa mä kyllä päätökseni pidän, mutta jos siihen nyt uusi patteri tai kokonaan uusi vaaka ilmestyy niin en mä jaksa alkaa kinata siitäkin. Johtais vaan siihen että aina tulee uus patteri tai vaaka ja uus riita.
Se että sovittais joku "kerran viikossa vaa'alla" tjms tuskin onnistuis koska kihlatulla ei ole halua siihen, kuten ei myöskään halua luopua sairaudesta. Pitää vaan koittaa kattoa vierestä ja laittaa pieniä kapuloita rattaisiin.
Ja ei meille nyt ihan hullua riitaa tullut, iltapäivästä jo unohdettu ja oli oikeen mukava ilta <3
Saa nähdä koska on meidän aika päästä tästä yli. Jotenkin vaan tuntuu et en jaksais kovin paljoa pidempää enää mutta tuskin kihlattu tässä mitään ihmeparantumista kokee.
Et sä onnistunut pelottamaan mua mihinkään kauas pois, todellakaan. Kiva kuulla, jos mun sanat jotain ajateltavaa ja voimaa antaa, ihana kuulla!
PoistaKiva, että kaiken kaikkiaan oli mukava ilta sitten kuitenkin :)
Hei, kukaan ei tee ihmeparantumista, ikävä kyllä :( Iteki tässä paskassa tarponu enemmän ja vähemmän yli 20 vuotta ja en vieläkään oo ihan voittajana selvinnyt, mutta mulla on ollut jo viimeset 10 se varmaa, että mä tahdon eroon tästä ja oon varma, että mä paranen, kunhan en lähde tästä huonompaan suuntaan.
Kiitos sulle vielä sanoistas, lämmitti mieltä kovasti :)
Hei täysin OT: En tiedä kuunteleeko teistä kumpikaan yhtään mitään metallia, mutta jos tahdotte järkyttyä edes, niin kuunnelkaa mun edellistä proggista (toinen laulaja, laulan aina kertosäissä ja parissa biisissä muutamassa kohdasa yksin kokonaan. Tuosta jo niin aikaa, että ääni kehittynyt ja laulan nykyään tosi matalalta tai tahdon laulaa, niin ja EN ole kuvissa, koska olen vierailevana tuossa poppoossa ):
Poistawww.myspace.com/accursedbreed
Joo kihlattu kuuntelee ja minäkin jossain määrin, pitää laittaa korvan taakse ja katella/kuunnella joskus kun eka kommunikoidaan edes kihlatun kanssa.
PoistaAikoinaan, kun olin kyllä jo täysikäinen ja asuin viimeisiä aikoja kotona, äitini piilotti vaakani. Seurauksena oli että vähensin syömisiä entisestään (vaa'an piilottamisen aikoihin painoin vielä 37 ja kun sinnikkään etsimisen ja penkomisen seurauksena kerran yksinkotonaollessa sen löysin, oli paino 35). Eli ei välttämättä paras ratkaisu, tosin tyttöystäväsi tapauksessa kyse on ilmeisesti siitä, mikäli oikein olen tulkinnut, että sairaus on sentyyppinen että hän syö kaiken minkä käsiinsä saa? Silti tuo aiheuttaa varmaankin paljon ahdistusta, se ettei tiedä painoaan, vaikka tarkoituksesi oli varmasti hyvä. Jonkun pitäisi saada hillittyä hänen painonkyttäystään sun muuta, mutta sen jonkun ei pitäisi olla sinä. Sinä olet puoliso, et hoitaja. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta alkaa holhota tyttöystävääsi. Eikä ehkä oikeuttakaan.
VastaaPoista