Jaksamisesta, salaisuuksista ja peittelystä

Tiedän että se rakastaa mua, ja mä rakastan sitä mutta miks silti on niin paha olla?

Tuli samanlainen olo kuin silloin kun löysin ekaa kertaa tyttöystävän blogin ja aloin tajuta että se on sairas. Mun koko keho on vaan pahaa oloa, sydämmeen sattuu ja tekis mieli vaan potkia jo valmiiksi kipeää jalkaa seinään lisää että se varmasti menis paskaksi.

Löysin siis tyttöystäväni toisen blogin, se on alottanut sen koska tietää/epäilee/jotain että saatan välillä vilkasta sen blogia eikä halua että pahoitan mieleni. Kaunis ajatus mutta ei. Pahoitan mieleni, ja tuntuu pahalle koska mut on jätetty kokonaan ulkopuolelle. Mua pelätään. Mä en eilen suuttunut kun kysyin painoa ja sain kuulla ne aivan liian pienet lukemat. Mä en ole pahoittanut mieltäni kun se on sanonut oksentaneensa. Mut se tuntuu pahalle että kysyin tänään miten syömiset on mennyt kun lähdit mökille, kuulemma ihan hyvin ja näin. Sitten nyt luen blogista että se on oksentanut.

Vittujumalauta, tulkaa joku lopettamaan tää hulluus! Mä en kestä, en kestä, en kestä. Koitan kestää koska rakastan sitä ihmistä niin mielettömästi mut just nyt kaiken jaksaminen tuntuu niin ylivoimaselta. Mut on suljettu ulkopuoelle ja koitetaan esittää että kaikki on hyvin, että tilanne ei olisi niin paha kuin se on.

Olo on vaan sellanen että eikö mikään saa tyttöystävää tajuamaan miten helvetiksi se on tehnyt sen oman elämän, mun elämän ja meidän yhteisen elämän. Sen paras ystävä just ilmotti että oli löytänyt ilmeisesti vanhan blogin, lukenut sitä vähän eikä aio ottaa enää tyttöystävääni yhteyttä ennenkuin tyttöystävä on siihen valmis ja ottaa taas uudestaan yhteyttä. Eli suomeksi tyttöystävän paras ystävä pisti välit poikki, toivoin että se laukasisi jonkun halun parantua mutta ei tainnut. Tässä on käynyt niin että tyttöystävä ei päässyt mihinkään kouluun ja puhuu nyt vakavissaan muutosta jonnekkin kauas missä ei ole kavereita. Eli ilmeisesti toiveena ja tavoitteena juurikin se että kaikki kaverit unohtaa ja jättää rauhaan?

Miksi, voi miksi sairaudesta ei voi puhua mulle avoimesti ja rehellisesti. Mä vihaan ihan yli kaiken valehtelua, pettämistä ja paskanpuhumista. Tuntuu siltä että mulle on syötetty paksua köyttä joka on ollut hevonpaskaa, että mulle on valehdeltu. Lähden sunnuntaina taas töihin ja tyttöystävä sekä minä palataan tiistaina kaupunkiin, juuri nyt on olo että en tiedä haluanko nähdä häntä.

Kuvittelenko vai onko se ihminen muuttunut ihan täysin siitä mihin hänessä alunperin ihastuin? Rakastan tyttöystävääni toki edelleen, mutta joskus tuntuu että en tunne häntä. Hassua eikö? Rakastaa mutta samaan aikaan tuntea ettei tunne sitä henkilöä jota rakastaa.

Multa salataan asioita ja peitellään asioita, se ei tunnu kivalle. Joo joo tiedän, syömishäiriötä sairastavat usein peittelee ja salailee koska on noloa ja biibadaa mutta vaikka tiedän tuon faktan tuntuu niin saatanan pahalle. Miksi ei voi puhua mulle? Ei varmaan tunnu tyttöystävästäkään hyvältä salata ja esittää, eikä musta hyvälle kun se paljastuu niin miksei vaan voi olla salaamatta ja esittämättä, olla sellainen kun on ja sanoa mitä ajattelee? Kertoa jos ruoka tai syöminen ahdistaa? Kertoa jos on oksentanut?

Jos ei rakasta itseään, voiko todella rakastaa toista?

Mun tyttöystävä lukee tätä blogia, mutta ihan sama. Mä en jaksa välittää siitä just nyt, on paha olla ja syy on valehtelematta yksin sen. Rakastan sitä ihmistä mut mä en tiedä miten pitkään jaksan, natisen liitoksistani.

Rakkaimmalleni:

En ole sulle vihainen, suuttunut, loukkaantunut tai pahoittanut mieltäni.

Olen pettynyt.